Ihmismielen monimuotoisuus

 "Oon luultavasti yks herkimmistä ja vahvimmista ihmisistä, ketä tuut tapaamaan"

(explain that sh*t pls)

Tiedättekö sellaisia ihmisiä, jotka väsyvät helposti sosiaalisista tilanteista, säikähtävät kovia ääniä niin että koko keho värähtää, ja huomaavat, että sen sinisen talon ikkunassa jonka ohi te juuri kävelitte, näkyy samanlainen pieni peili joka hänellä on ollut itsekin lapsena?

En välttämättä olisi itse tajunnut kuuluvani yllä mainittuun ihmistyyppiin, ellei eräs entinen poikaystäväni olisi alkanut ääneen ihmettelemään, miten voin säikkyä kaikesta (enemmänkin sitä, miten reaktio voi olla niin voimakas: elokuvassa on hämähäkki, ja koko kehoni saa valtavan sähköiskun ja käännyn heti etsimään piilopaikkaa viereltä. Tai sitä, että jopa kesken unen herään ukkoseen saamalla samanlaisen reaktion) ja havaita jopa pienimmät yksityiskohdat niin tarkasti.

Pienen tutkiskelun jälkeen, sekä silloisen terapeutin kanssa tehty testi paljastivat kyseessä olevan emotionaalinen yliherkkyys, tai toisin sanoen erityisherkkyys. Psykologi Elaine Aronin luokittelu piirteet neljään luokkaan tiivistää mielestäni koko asian täydellisesti, joten lainaan sitä:
1. Emotionaalinen reaktiokyky
2. Vivahteidein vaistoaminen
3.Ärsykkeiden liiallisuus
4. Syvällinen käsittely

Erityisherkkyyteen liittyy siis kuormitusherkkyys johtuen hermostojärjestelmän voimakkaista reaktioista, jotka ovat muuten autonomisen hermoston tekemisiä. Yksinkertaistettuna reagoin nopeammin, ja reaktiot ovat voimakkaampia, ja voitte kuvitella että se ei ole tuonut aina pelkkää hyvää parisuhteissa (eikä se, että tapanani on ajatella yksi asia kymmenestä eri näkökulmasta). Saatan myös monesti uupua helpommin, ja minulle kotiin jääminen baari-illan ja biletyksen sijasta on nykyään mieluisampi vaihtoehto. Kovat äänet säikäyttävät minut, enkä viihdy meluisassa ympäristössä, enkä pidä huvipuistoista. Koen hyvin syvällä vatsan pohjassa asti, jos näen tai kuulen surullisia asioita, ja tämä pahoinvointi näkyy minusta. Jos jokin vaivaa mun mieltä pahasti, saatan mennä aluksi täysin lukkoon, koska tunteet vaan on liian voimakkaita.

Siinäpä tulevalle miehelle kestämistä.

Mutta toisaalta.
Rakastan intohimoisemmin.
Arvostan ja näen värejä ja kauneutta ympärilläni joka päivä.
Saatan hymyillä mitä leveintä hymyä koiranpennuille.
Ja saatanpa saada muutkin hymyilemään, sillä onhan se välillä huvittavaa säikähtää kun naapuripöydästä tippuu haarukka lattialle.

Epäilen itse vahvasti, että tässä on suurin syy/altistava tekijä mun aikaisemmille mielenterveyden ongelmille (mitä kyseinen ominaisuus ei siis ole). Nykyään itseasiassa pidän tästä piirteestä, opettelen vain elämään ja kertomaan siitä.

 

Jännä fakta mun koirasta, Pihkasta (joka ei valitettavasti oo enää ihan noin söpön pieni), se oli pentueensa viimeinen eikä kukaan halunnu sitä. Taisin joko samaistua, tai sitte vaa mietin, että me kaks herkkää sovitaan toisille. Se siis säikähti ihan kaikkea, ja pelkää nykyään mm. pimeää.

Itsensä kasailua and back to business

Elämä on nykyään niin älyttömän hektistä, että tuntuu ettei ole aikaa edes istua alas ja rauhoittua omien ajatusten tulvaan, saati alkaa kirjoittaa niistä. Silti välillä tuntuu, ettei ole mitään tekemistä ja tunteja kuluu sosiaalisen median parissa uppoutuessa turhiin kissavideoihin ja eksyessä ties minne keskustelupalstoille. Siinä mielessä elämä on jännä asia, aina kiire, mutta tekemisen laatu tuppaa jäämään heikoksi.

Elämä muuttui hitosti tässä sinä aikana, kun en ole "kerennyt" inspiroitua koneen ääreen kirjoittamaan. Ylitin sen rajan, jonka joskus ajattelin olevan mahdoton. "Mie tuskin ikinä painan 50kg enemmän. Se ois aika helvettiä, en tiedä mitä tapahtuisi, varmana laihduttaisin takaisin".  Noh, nyt sitä sitten ollaan huimat 51kg ! Eikö olekin jännä, miten kilot ja numerot voi määrittää ihmisarvon?

Vuonna 2017 taisin tajuta vihdoin, etteivät numerot tai kilot voi määrittää sitä sisältöä, mikä meistä kaikista löytyy. Jos olen täysin rehellinen, joskus unohdan, miltä tuntuu vihata itseään suunnattomasti, ja olla lähtemättä ulos kaverien kanssa, koska kokee olevansa niin vastenmielisen näköinen. Käytän voimakkaita tunteita kuvaavia sanoja, sillä ne olivat voimakkaita tuntemuksia. Ne pilasivat elämisen hetkessä, jarruttivat kokemuksia ja söivät itsetuntoa. Mutta yhtä kaikki ne tekivät minusta ihmisen joka olen nyt.

Jos minulta kysytään, millainen fiilis minulla on nyt, juuri tässä hetkessä, vastaukseni menisi jotenkin näin: "Olen onnellinen, että selvisin kaikesta, kiitollinen ystävieni tuesta ja innoissani siitä, mitä kaikkea pystyn vielä tulevaisuudessa tekemään." Jos minulta kysytään, miltä kehoni tuntuu nyt, kun painoni on vihdoin yli sen maagisen rajan, vastaukseni menisi jotenkin näin: "Loppujen lopuksi päätin, etten edes katso enää vaakaa. Pidän aidosti kehostani nyt, ja en malta odottaa, mitä kaikkea treenaamalla ja syömällä pystyn vielä tulevaisuudessa sen kanssa tekemään."

Ihminen selviää uskomattoman rankoista asioista voittajana.

Ekassa kuvassa olen minä, suhteellisin tyytyväisenä kroppaani ilmeisesti käden asennosta päätellen, mutta en kuitenkaan ihan pahimmassa kunnossa kuvassa ole. Mulla ei ole enään olemassa itsestä kuvia synkimmiltä ajoilta, koska poistin ne kaikki silloin välittömästi.
Toisessa olen minä, ja lisäsin kuvan vaan oikeastaan siksi, että MIKÄ TUO JALKA ON. Siis todellakin ihan oikeasti. Hiuksista itseasiassa tykkäsin, ja koirakin on ihan kiva, mutta noita jalkoja en kyllä ymmärrä.
Kolmannessa olen minä, pikkuisen jo treenitaustaakin takana, mutta paljon enemmän edelleen sitä epäterveellistä tyyliä: vähän ruokaa, paljon liikuntaa, jopa siinä määrin että se ei ole enään mukavaa eikä siitä nauti.

Tässä olen minä nyt, shoppailtuani itselleni uudet ihanat housut.

Tässä tilanteessa voin sanoa, että 37 kilon muuttuessa 49 kiloon, en koe enään järkyttävää ahdistusta ja paniikkia, vaan ihan hemmetin suurta ylpeyttä. Oon saanut terveellisellä tavalla kroppaan lisää lihasta, ja tästä on suunta enää ainoastaan ylöspäin. Aion panostaa ravintopuoleen, opiskella uusia vegaanisia reseptejä, ja aion treenata niin pirusti, koska siitä mie oikeasti tykkään.

Positiivinen elämän asenne ja se, että antaa itselleen tilaa hengittää, ovat tosi voimakkaasti eteenpäin kantavia voimia 😜💪

Ahdistaa/Jännittää/Hyvä fiilis

 

ei sen aina tarvi olla niin vakavaa, sormet hipoo jo toisiaan hei ! 

Tänään oli jännä päivä töissä, sillä päätettiin yhdessä tuoda mun tarina esille Sallan kanssa. Aluksi mietitytti: Minä. Mun muuttunut kroppa. Painoa tullut lisää. Haluanko tosissaan tätä kertoa ihmisille. Mutta ah, se ihana järjen ääni, kertoi mulle että ehkä tästä on jollekulle apua, ja ainakin mulle, sillä uskallan näemmä paljon enemmän kuin odotin itseltäni.
Haluan täydestä sydämestä tukea Sallan työtä ja jakaa sitä hyvää, jonka ite oon kokenut, joten päätettiin napata musta vähän kuvia ja kirjoitella yhdessä miten me pureuduttiin mun ruokavalioon ja kuinka se on muuttanut mun elämää terveempään suuntaan.

Harva salilla kävijä ehkä miettii ruokavalion tärkeyttä, mutta uskallan väittää että se on syy kaikkeen. Musta on joskus ahdistavaa ajatella, miten ihmiset ei arvosta niiden kehoa, vaan tunkee sinne älyttömät määrät kaikkea turhaa (kyllä, meinaan nyt esim roskaruokaa, ja kyllä, tekopyhää sanoa koska oman kropan arvostus ollut joskus nolla), tai muuten vaan laiminlyö ravintopuolta.

Siinä vaiheessa kun ravintopuoli on kunnossa, alkaa myös tuloksia tulemaan ja elämä hymyilemään ihan uudella tavalla. Meille on annettu tää yks keho jossa elää, joten pidetään huolta siitä!

"Vaikka koko kehotietoisen elämäs ootki kiinnittäny huomiota omaan laihalta näyttämiseen, nii ehkä tää on semmonen break point sun elämässä et sun pitää käydä tää läpi että voit päästää lopullisesti irti syömishäiriöstä. "

Yhteenvetona jos miettii, niin tää on ehkä eniten totta mitä mulle on kukaan sanonut pitkään aikaan. Vanhat farkut (se, jos joku vielä tässä vaiheessa miettii mikä niissä farkuissa on niin iso asia, niin se, että ne oli pitkän aikaa mulle laihuuden mitta, niihin ku mahtu nii elämä hymyili, ne todellakin määritti mun ihmisarvon) ei enään mahdu jalkaan ikinä koskaan, paino on noussut sellaiseksi numeroksi jota en ole ennen vaa'alla nähnyt, kroppa on muuttunut ja siihen täytyy tottua, ja pyrin syömään nykyään kuusi kertaa päivässä.

Ajattelin napata ensi kerralla treenatessa muutaman kuvan salilta ja etsiä siihen kansioiden kätköistä vierelle hyvin erilaisia kuvia vuosien varrelta. Ihan vain, jotta konkretisoin itselleni muutoksen olevan hyvä asia. Tarvitsen sitä edellee, sellaista pientä varmistelua ja konkretisointia, kuvien ottamista, sillä aina välillä tuntuu ettei sitä näe itseään ihan oikein. Mielellä on paha tapa laukkoa omille teilleen ja välillä edelleen tuoda niitä pahoja sekä syytteleviä ajatuksia päähän. Oon enemmän kuin kiitollinen mun työstä ja mun ystävistä, jotka tukee ja takoo järkeä mun päähän.

Tietysti tässä kaikessa sotkussa, josta nyt alan selvitä eteenpäin, on ollut valoisa puolensa. Tykkään lukea psykologiaa, opiskella ihmisistä ja sairauksista ja mulla on palava tarve ymmärtää näitä seikkoja. Mulle on kehittynyt suunnaton empatiakyky, ja halu auttaa ihmisiä, erityisesti samassa tilanteessa olevia, ja uskon että jollain tavalla osaankin auttaa. Mulla on pysynyt jalat tietyllä tavalla maassa, oon luonnon läheinen, arvostan pieniä asioita, kirjoja, ruokaa, uusia reseptejä, hymyä, naurua, liikuntaa.. Ja uskon, että tää kaikki osaltaan tönäs mua suuntaan jota kokoajan opettelen sekä arvostan enemmän, eli kasvispohjainen ruokavalio.

Jokaisella suurella vastoinkäymisellä voi olla valoisa reunus, ja haluan ite elämässäni elää mahdollisimman onnellisena ja vapaana siitä ajatuksesta joka monta vuotta masensi mua alaspäin ja teki mun tekemisistä ja menemisistä riippuvaisen siitä, miltä näytin peilistä. Haluan rakastaa tätä kehoa niin paljon, että en enää ikinä anna sen kärsiä samalla tavalla.

Siinä on mun tavoite. 

Ristiriitaisella tavalla onnellinen

12.06. Otin siis ensimmäisen SECA hyvinvointianalyysin, eli vähän alle kolmessa kuukaudessa personal trainerin ohjeistuksella ja sillä, että osasin avata hiukan enemmän omia silmiä ja tajusin tilanteen vakavuuden, tulos on tässä. Kiinnitettiin huomiota siis mun rasvan saantiin, joka aterialle lisättiin 1rkl öljyä (alussa 2rkl aiheutti ihan järkyttäviä närästys oireita, yks toimi täydellisesti) ja lisättiin ravinnon määrää sekä laatua (esim. kasvikermoja jotta ruoka oikeasti jopa maistuu hyvälle) ja ruokailun tiheyttä (3h välein jotain ruokaa). Tottakai myös liikunta pysyi koko ajan kuvioissa mukana, tai sanotaanko aina kun en sairastellut.

Paino noussut  47.25 kg  / 45.25kg

Rasvamassa: 23.3% (ARVATKAA AHDISTIKO, NO AHDISTI.) /20%

Kokonaisenergiankulutus 1899 kcal (JEJ) /1851 kcal

Lisääntyvä laihuus edelleen, mutta tää vaatii työtä

Luustolihasmassa kasvanut vähän

Luonnollisesti mun ensimmäinen reaktio oli melko ahdistunut, menin omaan työhuoneeseen ja jouduin hetken kasaamaan ajatuksia. Tällä hetkellä painan eniten, mitä olen koskaan elämäni aikana painanut. 

Tällä hetkellä ehkä isoin tavoite elämässä mulla on parantaa tää keho pikkuhiljaa, ajan kanssa ja ammattilaisen tuella. Mulle tärkeintä personal trainerin tuessa on ehdottomasti henkinen puoli, ja ravinnon kuntoon saaminen, ja tähän mennessä olen tosi tyytyväinen tuloksiin. Niihin vain pitää tottua.

Yksi tyttö ja maagiset farkut jotka ei enään mahdu jalkaan

Onnekseni mulla on ihana työ jossa saa pitää trikoita ja muita kivoja kevyitä housuja, mutta olipa kerran ilta jolloin olin lähdössä ulos vähän tuulettumaan todella pitkästä aikaa. Aloin siinä sitten sovittelemaan erilaisia asuja, tajuten että mitkään mun farkut ei mahdu mulle. Kriisi. Paniikki. Mun pää ei tietenkään järkeillyt, että eihän sitä jumalauta voi mahtua samoihin housuihin joihin on mahtunut 45 kiloisena, sillä Crockerin malli ei anna tuumaakaan periksi. Housut jäi kiinni reisistä, ja jos siitä sain ne ylös niin takapuoli oli mahdottomuus. Okei, hei, eiks tää oo hyvä asia? Peppu kasvaa, mikäs siinä.

Mutta kun ei, asiat ei ole niin yksinkertaisia. Tuli paniikki ja itku ja jouduin koko illan juttelee mun kaverille että mulla on lihava ja inhottava olo, ja hän tosiaan sai mut tajuamaan (luojan kiitos) että tää on hyvä asia ja lähetteli mulle kans tsemppaavia kuvia. Mulle sanoi kerran, pahasti ollessani vielä anoeksian kourissa eräs lääkäri näin: "Kai sinä tajuat, että et tule mahtumaan samoihin farkkuihin enään 20 jälkeen ? " . Mitä tekee mieleltään sairas ihminen? Päätin että WATCH ME jumalauta mahdun. Mutta tää oli saatana vie oikeassa tää lääkäri. En mahdukaan. 

Tästä tullaan sitten taas siihen, että onko se niin huono asia. Aluksi mulle tuli paha olo, koska se oli suuri muutos mulle. Se tarkoitti, että entinen kroppa on nyt tavallaan jäänyt taakse, farkut jotka meni mulle koko lukioajan ei enään mene. Näin pieni asia voi edelleen saada mut täysin tolaltaan, miettimään, että oon tosi epäviehättävä ja pursuan mun housuista kuin lämmitetty taikina. Mutta tilanne vaati muutaman rakkaan ystävän kertomaan mulle, että peput on kivoja, ja tajuamaan, että niin. Sitähän varten mie treenaan, että saan tuloksia, että on kiva katsoa onnistuneensa. 

 ‎17. ‎maaliskuuta‎ta ‎2016

 RIP Farkut, olitte tosi hienot ja maksoitte 80e mut kierrätys olkoon teidän tie